Tämä sivu on tyhjennetty siivouksessa 17.11.2015 vanhasta "viisi"-konseptistaan ja muutettu "tekstejä"-sivuksi. Lisää sisältöä tulee jossain vaiheessa.

Joulutarina

 


 

Joulutarina

Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain

Tuvassa haisi pöly ja vanha viina, pohjaan palanut puuro ja vanha matto, eläin ja vanhat puolukat. Takassa ratisi tuli, narisevalla lattialla keinutuoli. Tuolissa istui vanha valkopartainen mies, kääriytyneenä kasaan huopia, vällyjä ja vuotia. Ulkona oli pimeää. Porstuasta kuului kopinaa.

”Siellä on jumalattoman kylmä”, sanoi sisään astuva pieni mies. Hänkin oli vanha, mutta parta oli lyhyempi kuin takan edessä istuvalla. Siistimpi, mutta ei siisti. Istuva mies tuijotti liekkeihin eikä reagoinut mitenkään.
”Niklas, kuulitko mitä sanoin”, pieni mies toisti ja alkoi hääriä tuvan nurkassa. Kuului emalimukien kolinaa. Vanha mies murahti. Hänen päällään olevat vällyt kahisivat käden työntyessä esiin. Vanha mies tarttui nojatuolin vieressä olevalle jakkaralle laskettuun lasiin ja kohotti sen huulilleen. Hän murahti uudelleen ennen kuin kumosi ruskean nesteen kurkkuunsa.

”Pian on mentävä”, pieni mies sanoi. ”Odottavat.”
Vanha mies murahti jälleen ja kaatoi itselleen uuden lasillisen jakkaralla olevasta viskipullosta.
”Minäpä kerron sinulle jotain, T”, mies sanoi.

”Kaksi tuhatta vuotta sitten syntyi poika. Sillä, tapahtuiko näin oikeasti, ei ole merkitystä. Sinä tiedät tarinan. Tärkeintä siinä on lupaus lahjasta. Ja symboliset lahjat viisailta. Mutta silläkään ei ole merkitystä. Minä kerron sinulle… Se saattaa olla oiva vertauskuva, T. En ole varma onko sillä merkitystä. Minäpä kerron sinulle jotain”, vanha mies sanoi, joi lasinsa tyhjäksi ja kaatoi uuden.

Ypres, Belgia
1914

Denis MacAllan niiskautti ja työnsi kypäräänsä ylemmäs otsalle. Hän sylkäisi juoksuhaudan pohjalle.

Oli kuin jostain kaukaa olisi kuulunut laulua. Ei se ollut ainutkertaista, sellaista sattui. Itkua. Sekopäistä naurua. Puheensorinaa. Laulua. Kaikkea oli kuultu. Sitten Denis huomasi, että oli yksi ääni, jota hän ei ollut kuullut hetkeen.

Kaukaa saksalaisten linjojen luota näkyi välkehdintää pimeässä. Kuin pieni liekki kirkkaan tähtitaivaan ja kuun valaisemassa talvisessa metsässä. Sitten toinen, jonkin matkan päässä ensimmäisestä. Kolmas.

Juoksuhaudan mutkan takana rasahti ja Denis pudotti kiväärinsä tanaan. Hän kuunteli. Askeleet eivät varoneet, pikemminkin potkivat kiviä. Sitten kuului kompurointia, ja kiroamista.

”Campbell”, Denis kysyi.
”No olen”, Campbell sanoi tullessaan näkyviin mutkasta, pyyhkien vaatteitaan ja sadatellen.
”Lätäkkö on umpijäässä. Liukas kuin—”
”Kuuletko”, Denis keskeytti.
”Mitä niin”, Campbell kysyi ja pysähtyi Deniksen viereen. ”Laulua?”
”Sitäkin. Mutta tykistö on ollut hiljaa.”
”Niin on.”

Sitten laulu voimistui. Sen suuntaa oli vaikea tarkentaa metsässä, mutta se tuntui tulevan saksalaisten linjoilta päin. Sanoista ei aivan saanut selvää, mutta melodiassa oli tuttua. Ja sitten he saivat selvää.

”Stille Nacht, heiligen Nacht”, lauloi äänten joukko. Liekkejä syttyi lisää, juoksuhautojen reunalle, puihin, mättäille. Sitten jostain lähempää lauluun yhtyi lisää ääniä. Sanat eivät enää menneet samalla tavalla, mutta laulu oli sama. ”All is calm, all is bright”, kuului omilta linjoilta. Ja sitten syttyi ensimmäinen kynttilä ei‐kenenkään maan tällä reunalla.

Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain

”Britit ja saksalaiset tapasivat myöhemmin ei‐kenenkään maalla, vaihtoivat lahjoja, jopa osoitteita”, vanha mies kertoi pienemmälle. ”He joivat yhdessä. Hautasivat aiemmin linjojen väliin kaatuneita tovereitaan. Hetkeksi kaiken sen mielettömyyden keskellä he lakkasivat olemasta sotilaita. Pienen hetken he olivat vain ihmisen poikia, samaa lihaa ja verta.”

Vanha mies kompuroi ylös ja horjui.
”Niklas”, pieni mies sanoi ja otti askeleen toista kohti. Vanha mies nosti etusormensa pystyyn.
”Aina sama juttu, T”, mies sanoi ja sieppasi pullon jakkaralta. ”Aina sama juttu.”

Pieni mies tuki vanhusta heidän työntyessään ovesta. Metsä tuvan ympärillä oli pimeä lukuun ottamatta soihtuja jotka valaisivat kapeaa polkua. Pieni mies lähti astelemaan edeltä lumeen tallattua polkua. Se oli liian kapea heidän kävellä vieretysten, liian kapea jotta hän olisi voinut tukea vanhaa miestä. Tämän askellus oli kuitenkin vauhtiin päästyään varmempaa.

”Tiedätkö, T? Olenko koskaan kertonut, miten minä synnyin olemaan”, vanha mies sanoi karheasti.
”Joka kerta”, pieni mies vastasi.
Vanhus jatkoi kuin vastausta ei olisi tullutkaan.
”Minäpä kerron sinulle jotain, T. Ne tykkäävät antaa. Antaa enemmän kuin saada, T. Siinä voi olla muutakin, mutta minä en tiedä siitä. Minä en muista muuta.”

Reittilento New York – Frankfurt, 5100 metrin korkeus
1966

Michael ei olisi tahtonut nukkua. Häntä mietitytti kovin, miten joulupukki pääsisi sisään koneeseen. Hän tiesi ettei lentäminen tuottanut ongelmaa, mutta agenttielokuvasta hän oli oppinut, että jos lentokoneen oven avaa kesken lennon, tulee pikaista tarvetta laskuvarjolle.

Äiti oli jo nukahtanut. He olivat laulaneet yhdessä Jouluyö, juhlayön ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Äiti oli ollut varma että pukki tuo Michaelille ”sen sotaukon”, jos ei koneeseen niin sitten uuteen kotiin. Michael ei oikein ymmärtänyt tätä uuden kodin käsitettä.

Pukin saaminen lentokoneeseen ei ollut ainoa Michaelin huolenaihe. Entäs jos pukki ei tiennyt heidän muuttavan? Entä jos lahjat menivät vanhaan kotiin? Ja sitten se suurin ongelma: pukin piti yhdessä yössä vierailla ainakin sadan lapsen kotona. Miten hän ehtii joka paikkaan? Michael oli laskenut edellisenä jouluna itse joulupäivänä kokeillen, että jos kantaa kaikki lahjat varovasti takan luota kuusen alle, asettelee ne nätisti ja varaa vielä hiukan aikaa hormissa tuhertamiseen, ehtii pitkä viisari kiertää melkein neljäsosan kellotaulusta. Yössä oli ainakin seitsemän sen mittaista ajanjaksoa. Hän ei millään käsittänyt.

Entä jos nimien kanssa tulisi joku sekaannus? Isällä oli eri sukunimi kuin Michaelilla ja äidillä. Isän nimi oli kai kotslanttimainen tai jotakin, ainakin isoisä oli ollut Kotslantista. Michaelilla ja äidillä oli suomalainen nimi. Ja entä jos niissä sadassa lapsessa oli joku muu samanniminen?

”Lentämällä”, isä perusteli pukin ehtimistä. ”Vaikka jos kysyt äidiltäsi, hän sanoo ettei pukki lennä. Suomessa porot vetävät kelkkaa maassa, koska Suomessa on aina jouluna lunta. Eikä hän tule takasta, vaan ovesta, ja jo illalla. Mutta Amerikkaan hän lentää. Ja siten hän ehtii joka paikkaan.”

Lopulta pukin aikatauluongelma toi unen. Michaelin isä peitteli pojan huovalla ja varmisti että istuimen selkänoja oli matalimmassa asennossaan. Hän kaivoi matkatavaroista lahjapaketin ja asetti sen jalkatilaan. Lentokentällä eivät olleet arvostaneet hänen vitsiään neljätuumaisesta muovikivääristä, mutta totta se oli. Muoviukolla oli sellainen, ja kahdeksan muuta varustetta. Muovisotilaan jeeppi odotti kerrostalokolmiossa Joulupukin maassa. Niin vaimo oli kuvannut kotimaataan heidän tavatessaan ensimmäisen kerran.

Kiefer MacAllan piti antamisesta. Hän oli rakastanut joulua siitä asti kun oli kuullut isänsä kertovan, mitä se sai ihmisissä aikaan. Joka kerta antaessaan joululahjan hän toivoi levittävänsä hyvää mieltä, jotta ihmiset rakastaisivat toisiaan enemmän.

Häntä hiukan harmitti, ettei päässyt esittämään joulupukkia tänä vuonna. Se sai hänelle aina niin mukavan olon. Tunsi itsensä aivan joksikin muuksi.

Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain

Vanha mies joi pitkiä huikkia pullostaan. Se alkoi näyttää uhkaavasti tyhjältä. Viskivana jäätyi valkoiseen partaan, vaikka ei sitä paljon hukkaan valunut. Mies kompuroi polulla, mutta sen epätasaisuuden, ei viskin vuoksi.

Pienestä miehestä tuntui että tarinassa oli vuosi vuodelta vähemmän järkeä. Hän tiesi miten se meni, mutta vanha mies kertoi sen yhä sekavammin ja sekavammin. Unohdellen tärkeitä asioita. Unohdellen tärkeitä sanoja.

”Ne tarvitsivat selityksen, T. Kaikessa pyyteettömyydessään ne eivät voi ottaa kunniaa antamisestaan. Toki ne antavat avoimestikin, mutta se on sellainen salainen sopimus. Eräänlainen leikki. Ne tarvitsivat syntipukin, T. Tarvitsivat…”, vanha mies sanoi ja pysähtyi. Hän otti tavallistakin pidemmän huikan pullosta. ”Tarvitsivat jonkun.”
”Niklas, meidän on—”
”Minä tiedän”, vanha mies ärähti ja lähti tarpomaan eteenpäin. Hän työnsi pienen miehen tieltään, mutta hidasti heti vauhtia ohitettuaan tämän. ”Joku päivä se on sinun vuorosi, T. Joku päivä. Joku yö.”

Pienen matkan päässä polku päättyi suurelle ovelle lumisessa mäenrinteessä. Oven molemmin puolin paloi suuret nuotiot. Pieni mies seurasi vanhusta kohti ovea.
”Ei se taida koskaan olla sinun vuorosi, T? Kerroinko koskaan miksi jatkan? Kerroinko koskaan
alusta, T?”

Koti, Helsinki
2001

Tonttu Torvisen viimeinen kertosäe soi juuri kun Niina laittoi radion päälle. Hän jäi hyräilemään melodiaa radiojuontajan alkaessa selittää lahjojen paketoinnista. Juontaja sanoi käyttävänsä paljon teippiä. Niinakin käytti teippiä, mutta oli aina ihaillut oman isoäitinsä taitoa pakata mitä upeimpia paketteja täysin ilman. Niina veti pellillisen kypsiä pipareita uunista.

Radio soitti juuri Jouluyö, juhlayötä kun Mikael kantoi kauppakassit ovesta sisään. Mikael suuteli Niinaa ja kosketti tämän pyöreää vatsaa ennen kuin alkoi purkaa tavaroita kaappiin. Niina nosteli valmiiksi leikattuja pipareita pellille ja pyyhki jauhoisia käsiään hameeseensa.
”Viimeinen joulu kaksin”, Mikael sanoi, aivan kuin kumpikaan heistä ei olisi sitä aiemmin tajunnut.
”Mm‐hm”, Niina vastasi suoristellen piparkakkuja siisteihin riveihin.
”Minun pitää kohta rientää sinne kerhotalolle. Oliko se lakki pesunjälkinen?”
”Oli. Palttoo roikkuu eteisen kaapissa.”

Niina oli juuri nostanut lastatun pellin uuniin.
”Kulta”, hän sanoi pieni häivähdys pelkoa äänessään. Hänen hameessaan oli märkä läiskä. ”Voi olla että tulee ensimmäinen joulu kolmistaan.”

”Lapsivesi”, Mikael sanoi kännykkäänsä ja kääntyi samalla kehätielle. ”Jokinen on Belgiassa ja Kahaniemi Frankfurtissa. Ihan sama kuka sinne menee, ei ne lapset tunnista. Totta kai kuka tahansa voi olla joulupukki. Satasen. Rallatat niiden kanssa jonkun laulun, jaat pikkupaketit ja puhut hassuja. Kyllä sä osaat. Kiitti.”
Mikael pudotti puhelimensa keskikonsoliin.
”Solonen menee.”
”Hyvä”, Niina vastasi, poimi puhelimen käteensä ja näppäili numeron.
”Mihin sä soitat?”
”Naapurin Sallalle. Niillä on meidän avain. Ne piparit jäi uuniin.”

Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain

Vanha mies riuhtaisi suuren raskaan oven auki. Hän pudotti tyhjän viskipullon hankeen oven viereen ja astui sisään.

Luola oli valaistu soihduilla. Elävän tulen heittämät varjot leikkivät nurkissa, ja varjoissa liikkui hahmoja. Lattialla oli nuotio ja kivi. Kivelle oli asetettu päähine: karvainen naamio jossa oli kaksi pitkää sarvea.

”Aina sama juttu”, vanha mies puuskahti. ”En laita sitä enää, T. Olen yrittänyt sanoa sitä niille. Vaikka ei sillä olisi väliä. Ei sillä ole merkitystä, miltä näytän. Minulla on miljoonat kasvot, T. Miljoonat, tajuatko?”
”Kyllä.”
”Miljoonat, hitto vie. Se siitä tekee niin raskasta. Yhtenä hetkenä olet kasassa, seuraavana olet joka paikassa. Ympäriinsä. Pirstaleina. Olenko koskaan kertonut mitä siinä tapahtuu, T? Olenko koskaan todella kertonut?”

Koti, Suomi
2008

Joonas on jo iso poika, Mikael ajatteli. Seitsemän. Lakkaa pian piittaamasta joulupukeista ja lahjoista. Mikael kiristi paksun nahkavyön palttoon päälle. Toisaalta poika rakasti joulua aivan kuten hän itsekin. Ehkä lapsenmieli ei koskaan kasvaisi ulos siitä hauskasta, ehkä poika isona jatkaisi perinnettä. Mikaelia kouraisi aina olla se pari tuntia aattoiltana lähitaloissa, mutta keikoista saatavilla rahoilla sai helposti kustannettua paljon enemmän yhteistä aikaa hänelle ja Joonakselle ja Niinalle. Ja antaminen oli hänelle tärkeää, oli ollut pienestä pitäen. Ja joulua Mikael oli rakastanut aina, ja varsinkin sen jälkeen kun isä oli kertonut isoisästä ja joulusta rintamalla. Kohkasivat kaupallistuvasta joulusta. Mikael muisteli, että ensimmäisenä jouluna oli annettu lahjaksi suitsukkeita, mirhamia… ja kultaa. Puuvillapyjamat, legot ja cd‐levyt olivat siihen verrattuna pientä.

Sitä paitsi, se oli vain pari tuntia. Joonas riensi häntä aina vastaan syliin hypäten. Ja siinä parissa tunnissa kahdeksan muuta perhettä sai joulupukin.

Mikael livahti ulos ja tarpoi naapuriin. Hän seisahtui portaille, katseli hetken ikkunasta Hakaloiden aattoiltaa ja veti syvään henkeä. Oli aivan kuin hänestä olisi tullut joku muu. Joku toinen. Hän avasi oven tarkoituksella kolistellen.
”Onkos täällä kilttejä lapsia”, hän kysyi, eikä ollut Mikael.

Hän kävi kotona aina toiseksi viimeisenä. Niin hän sai tarpeeksi uskottavuutta, ettei vaihtanut pukin kanssa paikkoja lennosta. Lapset hoksasivat tällaiset asiat. Sen lisäksi hän saattoi sanoa kuitenkin vaihtaneensa pukin kanssa kioskin kulmalla pari sanaa vastaan tullessaan, toivoen tämän antavan Joonakselle tunteen jaetusta hetkestä.

Kun hän oli jakanut lahjat Joonakselle ja äiti‐Niinalle ja isä‐Mikaelille joka ”ei nyt valitettavasti ole paikalla vaan lähti juuri käymään asioilla”, hän kuunteli Joonaksen laulaman ensimmäisen säkeistön Joulupuu on rakennettua. Poika lauloi reippaasti, ja kiipesi lopuksi syliin.
”Minä tiedän että se olet sinä, isä, mutta ei kerrota äidille. Sinä olet maailman paras joulupukki”, Joonas kuiskasi halatessaan.

Ja juuri sillä hetkellä hän ei miettinyt Joulun aselepoa eikä isoisää, ei isäänsä eikä maailmanrauhaa. Eikä hän sillä hetkellä ollut kukaan muu. Hän oli Mikael ja hänelle oli annettu kaikki.

Sydäntalvi, Ikiyö
Nyt

Vanha mies riisui vällynsä oven viereen, asteli nuotion viereen ja heitti kivellä odottavan päähineen nurkkaan. Hän pudottautui polvilleen, kaapaisi kylmennyttä tuhkaa nuotion vierestä ja pyyhkäisi sillä mustan viivan alastomaan rintaansa.

”Sillä ei ole merkitystä, olenko vuohi, turkkilainen pyhimys, idän viisas mies vai punanuttuinen leluseppä. Ei merkitystä, T, tajuatko? Sillä ei ole merkitystä, syntyikö 2000 vuotta sitten ihmisten keskuuteen jumala. Se on kuin Jouluyö, juhlayö. Vaikka sanat ovat eri, laulu on sama riippumatta lauloiko sitä saksalainen vai skotti. Eivät he tarvitse minua. Eivät ole koskaan tarvinneet.”

Vanhus poimi vierestään kulhosta puolukoita, maistoi yhden ja rutisti loput nyrkkiinsä. Hän pyyhki toisen viirun rintaansa marjojen mehulla.

”Ihmisen pojilla on kaikki mitä he tarvitsevat. He valitsevat minut, vapaaehtoisesti selittääkseen käytöstään muille. Eikä siinä ole koskaan ollut kyse tavaroista. Ne ovat vain tapa osoittaa se.”

”Ja kaiken sen pahan lisäksi johon he pystyvät, lopulta he ovat vain ihmisen poikia. Rakastavat toisiaan. Ja valitsevat minut välikappaleeksi. Minun on kunnioitettava sitä, T.”

Sitten vanha mies sulki silmänsä. Hän keskittyi, ja sitten hän oli miljoona erilaista ääntä, miljoona erilaista elämää. Hän kaivoi matkatavaroitaan Atlantin yllä, kuunteli lapsia koulun joulujuhlassa, ripusti sukkaa takanreunalle, puhui pikkutuhmia firman glögi‐illassa ja lauloi yhdessä vihollistensa kanssa kynttilöiden koristamissa juoksuhaudoissa.

Ja hän halasi rakkaitaan.