Proosatekstejä. Spekulatiivista fiktiota.
Joulutarina
Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain
Tuvassa haisi pöly ja vanha viina, pohjaan palanut puuro ja vanha matto, eläin ja vanhat puolukat. Takassa ratisi tuli, narisevalla lattialla keinutuoli. Tuolissa istui vanha valkopartainen mies, kääriytyneenä kasaan huopia, vällyjä ja vuotia. Ulkona oli pimeää. Porstuasta kuului kopinaa.
”Siellä on jumalattoman kylmä”, sanoi sisään astuva pieni mies. Hänkin oli vanha, mutta parta oli lyhyempi kuin takan edessä istuvalla. Siistimpi, mutta ei siisti. Istuva mies tuijotti liekkeihin eikä reagoinut mitenkään.
”Niklas, kuulitko mitä sanoin”, pieni mies toisti ja alkoi hääriä tuvan nurkassa. Kuului emalimukien kolinaa. Vanha mies murahti. Hänen päällään olevat vällyt kahisivat käden työntyessä esiin. Vanha mies tarttui nojatuolin vieressä olevalle jakkaralle laskettuun lasiin ja kohotti sen huulilleen. Hän murahti uudelleen ennen kuin kumosi ruskean nesteen kurkkuunsa.
”Pian on mentävä”, pieni mies sanoi. ”Odottavat.”
Vanha mies murahti jälleen ja kaatoi itselleen uuden lasillisen jakkaralla olevasta viskipullosta.
”Minäpä kerron sinulle jotain, T”, mies sanoi.
”Kaksi tuhatta vuotta sitten syntyi poika. Sillä, tapahtuiko näin oikeasti, ei ole merkitystä. Sinä tiedät tarinan. Tärkeintä siinä on lupaus lahjasta. Ja symboliset lahjat viisailta. Mutta silläkään ei ole merkitystä. Minä kerron sinulle… Se saattaa olla oiva vertauskuva, T. En ole varma onko sillä merkitystä. Minäpä kerron sinulle jotain”, vanha mies sanoi, joi lasinsa tyhjäksi ja kaatoi uuden.
Ypres, Belgia
1914
Denis MacAllan niiskautti ja työnsi kypäräänsä ylemmäs otsalle. Hän sylkäisi juoksuhaudan pohjalle.
Oli kuin jostain kaukaa olisi kuulunut laulua. Ei se ollut ainutkertaista, sellaista sattui. Itkua. Sekopäistä naurua. Puheensorinaa. Laulua. Kaikkea oli kuultu. Sitten Denis huomasi, että oli yksi ääni, jota hän ei ollut kuullut hetkeen.
Kaukaa saksalaisten linjojen luota näkyi välkehdintää pimeässä. Kuin pieni liekki kirkkaan tähtitaivaan ja kuun valaisemassa talvisessa metsässä. Sitten toinen, jonkin matkan päässä ensimmäisestä. Kolmas.
Juoksuhaudan mutkan takana rasahti ja Denis pudotti kiväärinsä tanaan. Hän kuunteli. Askeleet eivät varoneet, pikemminkin potkivat kiviä. Sitten kuului kompurointia, ja kiroamista.
”Campbell”, Denis kysyi.
”No olen”, Campbell sanoi tullessaan näkyviin mutkasta, pyyhkien vaatteitaan ja sadatellen.
”Lätäkkö on umpijäässä. Liukas kuin—”
”Kuuletko”, Denis keskeytti.
”Mitä niin”, Campbell kysyi ja pysähtyi Deniksen viereen. ”Laulua?”
”Sitäkin. Mutta tykistö on ollut hiljaa.”
”Niin on.”
Sitten laulu voimistui. Sen suuntaa oli vaikea tarkentaa metsässä, mutta se tuntui tulevan saksalaisten linjoilta päin. Sanoista ei aivan saanut selvää, mutta melodiassa oli tuttua. Ja sitten he saivat selvää.
”Stille Nacht, heiligen Nacht”, lauloi äänten joukko. Liekkejä syttyi lisää, juoksuhautojen reunalle, puihin, mättäille. Sitten jostain lähempää lauluun yhtyi lisää ääniä. Sanat eivät enää menneet samalla tavalla, mutta laulu oli sama. ”All is calm, all is bright”, kuului omilta linjoilta. Ja sitten syttyi ensimmäinen kynttilä ei‐kenenkään maan tällä reunalla.
Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain
”Britit ja saksalaiset tapasivat myöhemmin ei‐kenenkään maalla, vaihtoivat lahjoja, jopa osoitteita”, vanha mies kertoi pienemmälle. ”He joivat yhdessä. Hautasivat aiemmin linjojen väliin kaatuneita tovereitaan. Hetkeksi kaiken sen mielettömyyden keskellä he lakkasivat olemasta sotilaita. Pienen hetken he olivat vain ihmisen poikia, samaa lihaa ja verta.”
Vanha mies kompuroi ylös ja horjui.
”Niklas”, pieni mies sanoi ja otti askeleen toista kohti. Vanha mies nosti etusormensa pystyyn.
”Aina sama juttu, T”, mies sanoi ja sieppasi pullon jakkaralta. ”Aina sama juttu.”
Pieni mies tuki vanhusta heidän työntyessään ovesta. Metsä tuvan ympärillä oli pimeä lukuun ottamatta soihtuja jotka valaisivat kapeaa polkua. Pieni mies lähti astelemaan edeltä lumeen tallattua polkua. Se oli liian kapea heidän kävellä vieretysten, liian kapea jotta hän olisi voinut tukea vanhaa miestä. Tämän askellus oli kuitenkin vauhtiin päästyään varmempaa.
”Tiedätkö, T? Olenko koskaan kertonut, miten minä synnyin olemaan”, vanha mies sanoi karheasti.
”Joka kerta”, pieni mies vastasi.
Vanhus jatkoi kuin vastausta ei olisi tullutkaan.
”Minäpä kerron sinulle jotain, T. Ne tykkäävät antaa. Antaa enemmän kuin saada, T. Siinä voi olla muutakin, mutta minä en tiedä siitä. Minä en muista muuta.”
Reittilento New York – Frankfurt, 5100 metrin korkeus
1966
Michael ei olisi tahtonut nukkua. Häntä mietitytti kovin, miten joulupukki pääsisi sisään koneeseen. Hän tiesi ettei lentäminen tuottanut ongelmaa, mutta agenttielokuvasta hän oli oppinut, että jos lentokoneen oven avaa kesken lennon, tulee pikaista tarvetta laskuvarjolle.
Äiti oli jo nukahtanut. He olivat laulaneet yhdessä Jouluyö, juhlayön ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Äiti oli ollut varma että pukki tuo Michaelille ”sen sotaukon”, jos ei koneeseen niin sitten uuteen kotiin. Michael ei oikein ymmärtänyt tätä uuden kodin käsitettä.
Pukin saaminen lentokoneeseen ei ollut ainoa Michaelin huolenaihe. Entäs jos pukki ei tiennyt heidän muuttavan? Entä jos lahjat menivät vanhaan kotiin? Ja sitten se suurin ongelma: pukin piti yhdessä yössä vierailla ainakin sadan lapsen kotona. Miten hän ehtii joka paikkaan? Michael oli laskenut edellisenä jouluna itse joulupäivänä kokeillen, että jos kantaa kaikki lahjat varovasti takan luota kuusen alle, asettelee ne nätisti ja varaa vielä hiukan aikaa hormissa tuhertamiseen, ehtii pitkä viisari kiertää melkein neljäsosan kellotaulusta. Yössä oli ainakin seitsemän sen mittaista ajanjaksoa. Hän ei millään käsittänyt.
Entä jos nimien kanssa tulisi joku sekaannus? Isällä oli eri sukunimi kuin Michaelilla ja äidillä. Isän nimi oli kai kotslanttimainen tai jotakin, ainakin isoisä oli ollut Kotslantista. Michaelilla ja äidillä oli suomalainen nimi. Ja entä jos niissä sadassa lapsessa oli joku muu samanniminen?
”Lentämällä”, isä perusteli pukin ehtimistä. ”Vaikka jos kysyt äidiltäsi, hän sanoo ettei pukki lennä. Suomessa porot vetävät kelkkaa maassa, koska Suomessa on aina jouluna lunta. Eikä hän tule takasta, vaan ovesta, ja jo illalla. Mutta Amerikkaan hän lentää. Ja siten hän ehtii joka paikkaan.”
Lopulta pukin aikatauluongelma toi unen. Michaelin isä peitteli pojan huovalla ja varmisti että istuimen selkänoja oli matalimmassa asennossaan. Hän kaivoi matkatavaroista lahjapaketin ja asetti sen jalkatilaan. Lentokentällä eivät olleet arvostaneet hänen vitsiään neljätuumaisesta muovikivääristä, mutta totta se oli. Muoviukolla oli sellainen, ja kahdeksan muuta varustetta. Muovisotilaan jeeppi odotti kerrostalokolmiossa Joulupukin maassa. Niin vaimo oli kuvannut kotimaataan heidän tavatessaan ensimmäisen kerran.
Kiefer MacAllan piti antamisesta. Hän oli rakastanut joulua siitä asti kun oli kuullut isänsä kertovan, mitä se sai ihmisissä aikaan. Joka kerta antaessaan joululahjan hän toivoi levittävänsä hyvää mieltä, jotta ihmiset rakastaisivat toisiaan enemmän.
Häntä hiukan harmitti, ettei päässyt esittämään joulupukkia tänä vuonna. Se sai hänelle aina niin mukavan olon. Tunsi itsensä aivan joksikin muuksi.
Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain
Vanha mies joi pitkiä huikkia pullostaan. Se alkoi näyttää uhkaavasti tyhjältä. Viskivana jäätyi valkoiseen partaan, vaikka ei sitä paljon hukkaan valunut. Mies kompuroi polulla, mutta sen epätasaisuuden, ei viskin vuoksi.
Pienestä miehestä tuntui että tarinassa oli vuosi vuodelta vähemmän järkeä. Hän tiesi miten se meni, mutta vanha mies kertoi sen yhä sekavammin ja sekavammin. Unohdellen tärkeitä asioita. Unohdellen tärkeitä sanoja.
”Ne tarvitsivat selityksen, T. Kaikessa pyyteettömyydessään ne eivät voi ottaa kunniaa antamisestaan. Toki ne antavat avoimestikin, mutta se on sellainen salainen sopimus. Eräänlainen leikki. Ne tarvitsivat syntipukin, T. Tarvitsivat…”, vanha mies sanoi ja pysähtyi. Hän otti tavallistakin pidemmän huikan pullosta. ”Tarvitsivat jonkun.”
”Niklas, meidän on—”
”Minä tiedän”, vanha mies ärähti ja lähti tarpomaan eteenpäin. Hän työnsi pienen miehen tieltään, mutta hidasti heti vauhtia ohitettuaan tämän. ”Joku päivä se on sinun vuorosi, T. Joku päivä. Joku yö.”
Pienen matkan päässä polku päättyi suurelle ovelle lumisessa mäenrinteessä. Oven molemmin puolin paloi suuret nuotiot. Pieni mies seurasi vanhusta kohti ovea.
”Ei se taida koskaan olla sinun vuorosi, T? Kerroinko koskaan miksi jatkan? Kerroinko koskaan
alusta, T?”
Koti, Helsinki
2001
Tonttu Torvisen viimeinen kertosäe soi juuri kun Niina laittoi radion päälle. Hän jäi hyräilemään melodiaa radiojuontajan alkaessa selittää lahjojen paketoinnista. Juontaja sanoi käyttävänsä paljon teippiä. Niinakin käytti teippiä, mutta oli aina ihaillut oman isoäitinsä taitoa pakata mitä upeimpia paketteja täysin ilman. Niina veti pellillisen kypsiä pipareita uunista.
Radio soitti juuri Jouluyö, juhlayötä kun Mikael kantoi kauppakassit ovesta sisään. Mikael suuteli Niinaa ja kosketti tämän pyöreää vatsaa ennen kuin alkoi purkaa tavaroita kaappiin. Niina nosteli valmiiksi leikattuja pipareita pellille ja pyyhki jauhoisia käsiään hameeseensa.
”Viimeinen joulu kaksin”, Mikael sanoi, aivan kuin kumpikaan heistä ei olisi sitä aiemmin tajunnut.
”Mm‐hm”, Niina vastasi suoristellen piparkakkuja siisteihin riveihin.
”Minun pitää kohta rientää sinne kerhotalolle. Oliko se lakki pesunjälkinen?”
”Oli. Palttoo roikkuu eteisen kaapissa.”
Niina oli juuri nostanut lastatun pellin uuniin.
”Kulta”, hän sanoi pieni häivähdys pelkoa äänessään. Hänen hameessaan oli märkä läiskä. ”Voi olla että tulee ensimmäinen joulu kolmistaan.”
”Lapsivesi”, Mikael sanoi kännykkäänsä ja kääntyi samalla kehätielle. ”Jokinen on Belgiassa ja Kahaniemi Frankfurtissa. Ihan sama kuka sinne menee, ei ne lapset tunnista. Totta kai kuka tahansa voi olla joulupukki. Satasen. Rallatat niiden kanssa jonkun laulun, jaat pikkupaketit ja puhut hassuja. Kyllä sä osaat. Kiitti.”
Mikael pudotti puhelimensa keskikonsoliin.
”Solonen menee.”
”Hyvä”, Niina vastasi, poimi puhelimen käteensä ja näppäili numeron.
”Mihin sä soitat?”
”Naapurin Sallalle. Niillä on meidän avain. Ne piparit jäi uuniin.”
Sydäntalvi, Ikiyö
Hiljattain
Vanha mies riuhtaisi suuren raskaan oven auki. Hän pudotti tyhjän viskipullon hankeen oven viereen ja astui sisään.
Luola oli valaistu soihduilla. Elävän tulen heittämät varjot leikkivät nurkissa, ja varjoissa liikkui hahmoja. Lattialla oli nuotio ja kivi. Kivelle oli asetettu päähine: karvainen naamio jossa oli kaksi pitkää sarvea.
”Aina sama juttu”, vanha mies puuskahti. ”En laita sitä enää, T. Olen yrittänyt sanoa sitä niille. Vaikka ei sillä olisi väliä. Ei sillä ole merkitystä, miltä näytän. Minulla on miljoonat kasvot, T. Miljoonat, tajuatko?”
”Kyllä.”
”Miljoonat, hitto vie. Se siitä tekee niin raskasta. Yhtenä hetkenä olet kasassa, seuraavana olet joka paikassa. Ympäriinsä. Pirstaleina. Olenko koskaan kertonut mitä siinä tapahtuu, T? Olenko koskaan todella kertonut?”
Koti, Suomi
2008
Joonas on jo iso poika, Mikael ajatteli. Seitsemän. Lakkaa pian piittaamasta joulupukeista ja lahjoista. Mikael kiristi paksun nahkavyön palttoon päälle. Toisaalta poika rakasti joulua aivan kuten hän itsekin. Ehkä lapsenmieli ei koskaan kasvaisi ulos siitä hauskasta, ehkä poika isona jatkaisi perinnettä. Mikaelia kouraisi aina olla se pari tuntia aattoiltana lähitaloissa, mutta keikoista saatavilla rahoilla sai helposti kustannettua paljon enemmän yhteistä aikaa hänelle ja Joonakselle ja Niinalle. Ja antaminen oli hänelle tärkeää, oli ollut pienestä pitäen. Ja joulua Mikael oli rakastanut aina, ja varsinkin sen jälkeen kun isä oli kertonut isoisästä ja joulusta rintamalla. Kohkasivat kaupallistuvasta joulusta. Mikael muisteli, että ensimmäisenä jouluna oli annettu lahjaksi suitsukkeita, mirhamia… ja kultaa. Puuvillapyjamat, legot ja cd‐levyt olivat siihen verrattuna pientä.
Sitä paitsi, se oli vain pari tuntia. Joonas riensi häntä aina vastaan syliin hypäten. Ja siinä parissa tunnissa kahdeksan muuta perhettä sai joulupukin.
Mikael livahti ulos ja tarpoi naapuriin. Hän seisahtui portaille, katseli hetken ikkunasta Hakaloiden aattoiltaa ja veti syvään henkeä. Oli aivan kuin hänestä olisi tullut joku muu. Joku toinen. Hän avasi oven tarkoituksella kolistellen.
”Onkos täällä kilttejä lapsia”, hän kysyi, eikä ollut Mikael.
Hän kävi kotona aina toiseksi viimeisenä. Niin hän sai tarpeeksi uskottavuutta, ettei vaihtanut pukin kanssa paikkoja lennosta. Lapset hoksasivat tällaiset asiat. Sen lisäksi hän saattoi sanoa kuitenkin vaihtaneensa pukin kanssa kioskin kulmalla pari sanaa vastaan tullessaan, toivoen tämän antavan Joonakselle tunteen jaetusta hetkestä.
Kun hän oli jakanut lahjat Joonakselle ja äiti‐Niinalle ja isä‐Mikaelille joka ”ei nyt valitettavasti ole paikalla vaan lähti juuri käymään asioilla”, hän kuunteli Joonaksen laulaman ensimmäisen säkeistön Joulupuu on rakennettua. Poika lauloi reippaasti, ja kiipesi lopuksi syliin.
”Minä tiedän että se olet sinä, isä, mutta ei kerrota äidille. Sinä olet maailman paras joulupukki”, Joonas kuiskasi halatessaan.
Ja juuri sillä hetkellä hän ei miettinyt Joulun aselepoa eikä isoisää, ei isäänsä eikä maailmanrauhaa. Eikä hän sillä hetkellä ollut kukaan muu. Hän oli Mikael ja hänelle oli annettu kaikki.
Sydäntalvi, Ikiyö
Nyt
Vanha mies riisui vällynsä oven viereen, asteli nuotion viereen ja heitti kivellä odottavan päähineen nurkkaan. Hän pudottautui polvilleen, kaapaisi kylmennyttä tuhkaa nuotion vierestä ja pyyhkäisi sillä mustan viivan alastomaan rintaansa.
”Sillä ei ole merkitystä, olenko vuohi, turkkilainen pyhimys, idän viisas mies vai punanuttuinen leluseppä. Ei merkitystä, T, tajuatko? Sillä ei ole merkitystä, syntyikö 2000 vuotta sitten ihmisten keskuuteen jumala. Se on kuin Jouluyö, juhlayö. Vaikka sanat ovat eri, laulu on sama riippumatta lauloiko sitä saksalainen vai skotti. Eivät he tarvitse minua. Eivät ole koskaan tarvinneet.”
Vanhus poimi vierestään kulhosta puolukoita, maistoi yhden ja rutisti loput nyrkkiinsä. Hän pyyhki toisen viirun rintaansa marjojen mehulla.
”Ihmisen pojilla on kaikki mitä he tarvitsevat. He valitsevat minut, vapaaehtoisesti selittääkseen käytöstään muille. Eikä siinä ole koskaan ollut kyse tavaroista. Ne ovat vain tapa osoittaa se.”
”Ja kaiken sen pahan lisäksi johon he pystyvät, lopulta he ovat vain ihmisen poikia. Rakastavat toisiaan. Ja valitsevat minut välikappaleeksi. Minun on kunnioitettava sitä, T.”
Sitten vanha mies sulki silmänsä. Hän keskittyi, ja sitten hän oli miljoona erilaista ääntä, miljoona erilaista elämää. Hän kaivoi matkatavaroitaan Atlantin yllä, kuunteli lapsia koulun joulujuhlassa, ripusti sukkaa takanreunalle, puhui pikkutuhmia firman glögi‐illassa ja lauloi yhdessä vihollistensa kanssa kynttilöiden koristamissa juoksuhaudoissa.
Ja hän halasi rakkaitaan.
Metsänpeitto
Huhtamäki pruuttasi fairya tiskiveteen mutta pullo puhisi tyhjyyttään. Hän lisäsi tiskiaineen mielessään olevaan kauppalistaan joka muistutti sanapilveä. Siinä oli sanoja vaakatasossa ja pystytasossa ja vinosti kaikissa pienissä väleissä, mutta Huhtamäki oli hyvin perillä sanoista jotka se sisälsi.
Huhtamäki odotteli päivästä toiseen että systeemeihin tulisi muutos. Mutta mistä ihmeestä se toisaalta tulisi? 7:30 ylös. Nopeat kahvit. 7:55 bussi. 8:15 lakua insinööritoimiston ovelle. Seitsemän tuntia piirtämistä ja laskelmia, ja tauoilla sosiaalimediaa ja kahvia kunnes närästi. 16:00 kaupan kautta kotiin. Ilta sosiaalimediaa ja tyhjiä fairypulloja. Perhanan perhana.
Huhtamäki pesi tiskit melkein pelkällä vedellä, huuhteli hyvin ja asetteli ne kuivauskaappiin. Olisi saatava joku projekti, joku puuha joka pitäisi mielen virkeänä yli kevään. Hän retkotti sohvalla ja näppäili pari sointua kitarasta. Suhosen kanssa tuli soiteltua nuorempana, mutta nyt Suhonen oli lentokapteeni eikä ikinä mestoilla. Bändistä sitä projektia ei siis saisi. Tai ehkä jos laittaisi lehteen ja nettiin ilmoituksen että etsitään kunnon jämerää rokkia soittavia jätkiä bändiin. Siitähän se varmasti lähtisi. Huhtamäen kitarasta katkesi kieli ja hän päätti että se oli sellainen taivaallinen väliintulo. Että hyvästi vaan tähteys ja posteri Suosikin välissä. Huhtamäki lisäsi kielen toiseen kauppalistaansa, siihen jolla ei ollut kiire ja jota lyhennettiin kun satuttiin sellaiseen liikkeeseen.
Mutta mitään ei tullut. Seuraavalla viikolla Huhtamäki ei tehnyt mitään merkittävää. Sitä seuraavalla hän kerran keitti kahvia ja maito oli päässyt loppumaan. Vähän myöhemmin työ vei ison osan vapaa-ajastakin ja kevään tullessa maailma oli entistä tyhjempi.
Ja sitten Huhtamäki oli kaupassa ostamassa sipuleita ja nahkeita omenoita, hän oli oluella duunin jälkeen, hän lajitteli pahvia ja paperia roskakatoksessa ja istui taksissa ikkunaan nojaten. Hän osti maitoa ja munia, siivosi vessan ja unohti vaihtaa lakanat. Hän näppäili vajaakielistä kitaraansa ja tuijotti tyhjyyteen kun television hohde kauppasi uutta Volvoa, Keiju-margariinia ja soittoääniä. Huhtamäki tuijotti tyhjyyteen edelleen, kun ohjelma muuttui tekstiviestikilpailuksi. Hän järjesti dvd-hyllynsä aamuyöstä, tyhjensi pesukoneen töiden jälkeen ja tuijotti kattoon sängyssä selällään.
Tanssilattialla kävi kuhina. ”Wup wup wup” tanssimusiikki rallatti ja ihmismeri aaltoili. Huhtamäki istui korkealla jakkaralla nojaten kapeaan, puolityhjiä laseja täynnä olevaan tasoon ja katseli tanssilattian reunalla kärkkyviä kavereita, joilla oli selvästi sakinhivutus mielessä. Tyypit silmäilivät lattialla toisiinsa kietoutuneina tanssivaa miesparia.
Huhtamäen olalle taputettiin. Tyttö pummi tulta, joka kuulosti Huhtamäestä omituiselta koska baarissa ei saanut polttaa eikä siellä ollut edes tupakkakoppia, mutta eipä sillä, ei hänellä ollut tultakaan. Tytöllä oli sininen pörrötukka ja tummat silmät, sammaleenvärinen lyhyt takki mustan topin päällä, farkut, ja huulet joilla suutelisi tähdenlentoja, Huhtamäki ajatteli. Omituinen ajatus, hän ajatteli heti perään. Tyttö toisti kysymyksensä ja Huhtamäki käsitti, ettei ollut vastannut tulipyyntöön. Hän käsitti myös ettei tyttö ollut pyytänyt tulta, vaan sanonut että Huhtamäki näytti tutulta.
Huhtamäki ja tyttö istuivat pöydässä hiukan sivummalla. Kun tanssilattian valot eivät välkyttäneet aivan yhtä häiritsevästi, Huhtamäki totesi tytön olevan lumoavan kaunis. Sellaisella jännällä… Huhtamäki ei osannut oikein sanoa millä tavalla. Ja siitäkin huolimatta hänen katseensa vaelsi tasaisin väliajoin miesparia kyttäävään seurueeseen. Hän tiesi että siitä tulisi ennen pitkää tappelu ja tiesi myös, ettei tekisi asialle mitään. Vaikka halusi.
Ja sitten se lähti. Kolme miehenkörilästä lähti poikki tanssilattian. ”Vitun keijukaiset”, yksi huusi tanssiville. Mutta ennen kuin korstot olivat ehtineet edes puolimatkaan, joukko järjestyksenvalvojia pysäytti heidät. Tyttö huokaisi.
”Mitä sanoisit jos lähdettäisiin täältä?”
Huhtamäellä ei ollut mitään sitä vastaan.
Huhtamäki istui Siniksi itsensä esitelleen tytön autossa, matkalla halki öisen kaupungin kohti Tapiolaa. Ei kuulemma Espoon Tapiolaa, mikä oli sinällään hyvä koska sinne oli matkaa. Yö alkoi usvaantua.
Sini ei paljoa puhunut. Eikä Huhtamäki. Mutta ei se ollut sellaista tavallista vaivaantuneisuutta, eikä toisaalta odottavaa jännittyneisyyttä. He ajoivat kaupungin viimeisistä katuvaloista, viimeisestä liikenneympyrästä, viimeisen kerrostalon ohi. Sini käänsi auton pienelle hiekkatielle hiukan sen jälkeen kun katuvalot olivat loppuneet tien varresta.
Tien reunoilla kasvoi vanhoja havupuita ja niiden takana pimeä metsä. Huhtamäki näki kaksi hohtavaa silmää pimeydessä, ja auton valojen pyyhkäistessä niiden yli hän näki että silmät kuuluivat peuralle. Edestäpäin alkoi tuikkia valoa.
”Täälläkö sinä asut”, Huhtamäki kysyi.
”En”, Sini vastasi. ”Mutta täältä minä olen kotoisin.”
Auto pysähtyi pienen mökin pihaan. Mökki yritti olla punainen mutta oli lähinnä harmaa. Pihakeinu teki samoin sammaleenvihreän ja ruosteen välillä. Pihatie jatkui talon ohi sen takana olevan hallirakennuksen luo. Risteyksessä osoitti puinen kyltti hallin suuntaan. ”Metsänpeitto Ky”. Yhdestä mökin ikkunasta loisti valo.
Ulkona tuoksui kostea sammal ja keväinen ruoho, aamuyön usva ja tuikkivat tähdet. Huhtamäki ei keksinyt miten tähdet tuoksuvat, mutta oli varma että niillä oli osansa systeemissä. Sellaista se on, joskus vain tietää että jollain asialla on tekemistä jonkin toisen asian kanssa osaamatta tarkkaan eritellä juttuja.
Huhtamäki seurasi Siniä hiljaa porstuaan ja jäi eteisen ovelle odottamaan. Ruskealla sisustetussa olohuoneessa nukkui pieni tyttö sohvalla, pää nuoren naisen sylissä. Nainen luki kirjaa. Sini hiippaili olohuoneen ovelle. Nuori nainen nosti katseensa. Sinin isosisko, Huhtamäki päätteli.
”Isä ja äiti ovat jo nukkumassa”, nainen sanoi.
”Onko kahvia”, Sini kysyi. Nainen katsoi häntä arvioiden.
”En minä ole mikään piika”, hän sanoi.
”No keitän kaupungissa sitten”, Sini sanoi ja herätti nukkuvan tytön. Tyttö hieroi unisia silmiään. Ehkä kuuden ikäinen, Huhtamäki ajatteli. Sini kietoi tytön harteille paksun hupparin, mutta tyttö ei työntänyt käsiään hihoihin vaan kietoutui vaatteeseen selittäen samalla nähneensä sievää unta.
”Soittelen huomenna”, Sini sanoi naiselle. Ja eteisen hämärässä valossa Huhtamäki näki, että Sini oli koko metsän kaunein neito.
”Mitä te teitte Tellervon kanssa”, Sini kysyi takapenkille autoa kääntäessään, mutta vastauksesi tuli vain puolittaisia lauseita Peter Panista ja Helinä-keijusta ja sitten kuului pelkkää nukkuvan tuhinaa.
”Sinun tyttösi”, Huhtamäki kysyi.
”Ei sentään”, Sini vastasi. ”Hoitopikkuinen.”
”Hoidossa sinulla vai siskollasi?”
”Se on mutkikasta.”
Huhtamäki ja Sini eivät puhuneet paljoa enempää paluumatkalla kaupunkiin kuin olivat puhuneet toiseen suuntaan, mutta jotain sentään. Huhtamäki kertoi hiljaisella äänellä etsivänsä jotain hommaa, että oli etsinyt jo aiemmin mutta kevät oli tullut kuin varkain. Että aika menee nykyään niin nopeasti, ja niin menee, totta, Sinikin myönsi. Sitten Sini pohti hetken ja sitten he vaihtoivat aihetta, mutta kun he seisahtuivat kaupungin ensimmäiseen liikenneympyrään päästämään rekan editseen, Sini palasi takaisin Huhtamäen ongelmaan.
”Minä saattaisin tietää yhden touhun. Joku viikon, kahden juttu. Täytyy ottaa valoisalla selvää jos se käy.”
Huhtamäki ei noussut autosta, kun Sini jätti pienen tytön kolmikerroksiseen kerrostaloon urheilukentän laidalla.
Huhtamäki ja Sini istuivat autossa Sinin talon pihassa, auto sammuksissa. Vain muutamassa korkean kerrostalon ikkunassa oli himmeä valo.
”Jos minä kerron sinulle että olen keiju, mitä sanot”, Sini kysyi.
”Naurahdan typerästi ja odotan että kerrot, oletko tosissasi vai lasketko leikkiä”, Huhtamäki vastasi.
”Keijuilla on erilaisia kykyjä kuin ihmisillä. Minä esimerkiksi en koskaan eksy. Ehkä minä olen keiju. Mutta jos minä olen keiju, minä voin sekoittaa sinun suuntavaistosi niin, ettet sinä enää koskaan löydä entiseen kotiisi.”
Huhtamäki mietti hetken. Hän mietti että kauppalistasanapilvessä oli sana kahvi, koska se oli päässyt loppumaan, ja aamulla ei pääsisi kyllä ylös ilman kunnon sumppia. Sitä paitsi, Sini oli jo sekoittanut hänet, jos nyt suuntavaisto vielä kotiin veisikin. Jos tytöllä olisi vieläpä kitara, jonka—Huhtamäki tunsi huulillaan tähdenlennon Sinin suudellessa häntä, ja yhtäkkiä se tähdenlentojuttu ei ollutkaan enää ollenkaan omituinen ajatus.
”Se juna meni jo, kun veit minut metsän peittoon”, Huhtamäki vastasi, ja seurasi sitten Siniä tämän asuntoon.
Huhtamäki heräsi omasta sängystään, eikä Sini ollut enää hänen vieressään. Huhtamäki löi herätyskellon sammuksiin, rapsutti päätään ja pyyhkäisi silmiään. Sitten hän nuuhki. Asunnossa leijui kahvin tuoksu. Huhtamäki nousi ylös.
Kello oli kahdeksan vuotta myöhemmin, ja lastenhuoneesta kuului ääniä.